Elämäkertani sivuille piirtyy ylisukupolvinen mielenterveys- ja päihdehistoria, joka on kiinnittyneenä valtavaan, mielestäni sietämättömään, häpeätraumaan. Kokemus ylisukupolvisesta traumasta on ollut kuin sotatantereella elämistä; jatkuvaa selviytymistä väkivallasta ja väkivaltaisista kuolemista. Yhtä kaikki ne ovat aiheita ja tapahtumia, joista halutaan visusti vaieta. Ylisukupolvinen häpeätrauma on niin näkyvä, etten saisi sitä edes piiloon, vaikka haluaisinkin. Toisaalta, mitä enemmän sitä piilotan, sen paksummaksi suojamuurit ympärilleni kasvoivat. Lopulta menetin jopa toimintakykyni. Häpeä lamaannuttaa. Vaikenemisella myös mahdollistin traumojen jatkumisen sukupolvelta toiselle.
”En itsekään koe onnistuneeni äitinä parhaalla mahdollisella tavalla”
Olen usein törmännyt ihmisten sanoihin ja katseisiin, miten huono äiti olen. En itsekään koe onnistuneeni äitinä parhaalla mahdollisella tavalla. Tietysti myös jälkikäteen on helppo viisastella. Silti vanha sanonta pitää kohdallani kutinsa – ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.
Kysymys on ylisukupolvisesta mielenterveys- ja päihdehelvetistä. Näyttämöllä ovat monimuotoinen väkivalta, rikollisuus, manipulointi, ihmissuhdepelit, hyväksikäyttö – you just name it! Päihdehelvetti on jatkuvaa häpeän ympäröimää draamaa ja traumaa.
Eräs ihminen totesi, että olen turhan ankara itselleni. En mielestäni. Itseasiassa asian myöntäminen on ollut minulle vapauttava kokemus. Mitä enemmän olin kohtaamatta totuutta, sitä enemmän vedin suojamuureja ympärilleni ja kärsin. Kun olen omaa tahtia kulkenut kohti totuutta, olen voinut alkaa murtaa ylisukupolvista häpeätraumaa. Minun ei tarvitse elää kulisseissa eikä vaieta, enää. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuoda auki omaa kokemusta äitinä ja vanhempana.
Ylisukupolvinen trauma
Kun isoisäni teki itsemurhan, isäni oli vähän reilu kolmevuotias. Minä taas menetin isäni, kun olin alle kaksivuotias isäni tappaessa perhetuttumme äidin silmien alla. Näin sekä isäni että minä menetimme tragedioiden yhteydessä myös äitimme traumalle.
Näin oli alkanut, ja myötäni jatkui, omintakeinen ja vinoutunut ylisukupolvinen kehityskaari. Isästä tuli narsisti, joka purki pahaa oloaan enemmän ulospäin. Minusta tuli narsisti, joka purki pahaa oloaan enemmän sisäänpäin. Kumpikin kasvoimme kohti aikuisuutta, jossa identiteetistä rakentui yhtä muukalainen kuin tuntematon turvapaikanhakija vastaanottokeskuksessa. Kuka isä oli? Kuka minä olin?
Selviytymistaistelu päihteiden ja väkivallan keskellä
Kasvaminen ja eläminen päihteiden ja väkivallan keskellä elämäni ensimmäiset kolmetoista vuotta oli selviytymistaistelua. Mielikuvitusmaailmassa ja dissosiaatioissa eläminen oli tapani paeta kohtaamaani pahuutta ja kipua.
Äidiksi tulin kaksikymmentäkaksivuotiaana, ja haahuilin edelleen vaaleanpunaisissa silmälaseissa. Elin karrikoidusti ilmaistuna lapsuuteni fantasiaa muun muassa Euroviisulavoilla ja Tuhkimo-sadussa. Jos elämän realiteetit olivat kateissa vanhemmuudessa, sitä se oli myös parisuhteissa – ei tullut pelastavaa prinssiä, joka olisi sujauttanut lasikengän jalkaani.
Käsittelemättömät ylisukupolviset traumat aktivoituivat sitä mukaa, kun synnytin omia lapsia. Esikoisen tullessa uhmaikään olin täysin ymmärtämätön, mistä oli kysymys. Ei ollut isompia sisaria tai muita aikuisia läheisiä (läheisverkosto) kertomassa lapsen kasvuvaiheista, saati ammattilaisia tuputtamassa mentalisaatio- tai kiintymyssuhdeteorioitaan. Näin jälkiviisaana voin todeta, että olin äiti, jonka yksi minuuden palasista oli jäänyt kiinni traumakokemukseen vuoden 1973 joulukuuhun, vaikka elettiin vuoden 1995 kevättä. Olin täysin hukassa!
”Lapseni jäivät ilman turvallisia aikuisia, tukea ja ohjausta”
Ympäriltä olevilta ihmisiltä en saanut tukea. Jälkikäteen ymmärrän, että yhtä lailla kaikilla muilla oli sormi suussa. Olivathan he osa ylisukupolvista traumayhteisöä, mutta eri sukuhaaroista. Ei riittänyt, että oma sukuni oli häpeää ja traumoja täynnä. Sitähän sanotaan, että kumppaniksi valikoituu vanhempien kaltaisia tyyppejä. Omalla kohdalla meni taas yhtä nappiin kuin oppikirjoissa. Tämä, ikävä kyllä, lisäsi traumojen ja häpeän syvyyttä ja laajuutta.
Lapseni jäivät ilman turvallisia aikuisia, tukea ja ohjausta. Uhmaikäinen ja murrosikäinen ei saanut isällistä peräseinää elin- ja kasvuolosuhteissa. Jossain vaiheessa poikani sanoivatkin, että äiti on vääpeli, kun yritin urheasti seisoa isän saappaissa. Yritin parhaani mukaan olla isä ja äiti, ja tässä järjestyksessä, mutta siinä onnistumatta. En tietenkään voinut onnistua. Enhän voinut olla isä – järki hoi! Uskon kuitenkin, taas näin jälkikäteen, että kaikki yrittivät parhaansa niillä rahkeilla, jotka kullakin oli käytössä.
Ai niin, se kuuluisa oidipaalivaihekin lipui ohi, ja sukupolvesta toiseen taaperoista kasvoi omnipotentteja aikuisia kansalaisia, joiden isällistä peräseinää ovat tarvittaessa paikanneet viranomaiset.
”Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu”
Ylisukupolvisen trauman hinta
Nykyisin suhtaudun asiaan yhtenä tosiasiana elettyä elämääni. Isäni maksoi hinnan ylisukupolvisesta traumasta – tappamalla miehen. Minä maksoin väkivaltaisen varhaislapsuuteni kokemuksien hinnan jälkikasvuni väkivaltaisella kuolemalla – kuopukseni teki itsemurhan. Maanpäällisessä elämässä molemmille – isälle ja minulle – on tuomiotkin annettu; Isäni eli tappo omalla tunnollaan kuolemaansa saakka, vankilatuomion lisäksi. Niin ikään minä elän tosiasian kanssa, että poikani on kuollut päivä kerrallaan, joskus jopa hetki kerrallaan, elämäni loppuun saakka.
Isäni ei kyennyt kohtaamaan tekoaan ja työstämään häpeätraumojaan, joten hän jatkoi elämäntyyliään hamaan loppuun asti, eli turrutti tajuntansa päihteillä. Isäni totesikin eläessään, että ”kun on raskaat työt, niin on raskaat huvit”. Itselläni ei kalja- tai muukaan päihdehammas ole purrut, mutta muutoinkin olen päättänyt toimia toisin. Asioiden todentaminen ja hyväksyminen, eli niiden paikantaminen osaksi jo elettyä historiaa, antaa minulle mahdollisuuden jatkaa elämää, ja yrittää toivottavasti edes hitusen viisastuneempana toimia toisin.
Kasvuprosessi jatkuu
Terapian, vertaistuen ja jatkuvan opiskelun myötä tutustuin sisälläni olevaan muukalaiseen ja löysin hukuksissa olevan identiteettini – tiedän, kuta kuinkin, kuka olen ja ymmärrän, että saamieni mielentyökalujen myötä kasvuprosessi on alati jatkuva. Olen kiitollinen siitä, että tähän asti kokemieni tapahtumien jälkeen pääni edelleen keikkuu olkapäitteni varassa. Nyt on aika kääriä hihat ylös ja tarttua lapion varteen.
”Jumala suokoon minulle viisautta hyväksyä asiat, mitä en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”
Kokemuskumppani
Susanna Salin
Lisätietoa kokemuskumppaniksi kouluttautumisesta ja kokemuskumppanin tilaamisesta
