Lastensuojelun asiakkuus alkaa
Esikoista odottaessani olin 23-vuotias, monelta osin aivan tavallinen, ensi kertaa äidiksi tuleva nuori nainen. Minulla oli kauniisti sisustettu koti ja vakituinen työ. Olin kuitenkin lääkekoukussa ja lapseni isä sekakäyttäjä. Tästä alkoi “urani” lastensuojelun piiriin kuuluvan lapsen vanhempana. On kuluttavaa olla yhtäaikaisesti niin innoissaan ja niin peloissaan. Moni asia oli siis hyvin, moni huonosti.
Asuin tuolloin Tampereella. Niin vanhempien päihdehoito kuin lastensuojelun palvelut olivat toisistaan irrallisia, eikä moniammattillisuutta tai yhteistyötä palveluiden sekä asiakkaan välillä ja kesken juuri ollut. Oli minun päihdehoitoni, miehen päihdehoito, lastensuojelun sosiaalityöntekijät ja lapsen niin raskausajan kuin syntymän jälkeiset seurannat eri instansseissa. Näissä tahoissa saattoi kussakin ja kullakin perheemme kolmesta jäsenestä olla joko yhdessä tai erikseen yksi tai useampia omahoitajia, sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia ja lääkäreitä.
Miten minä/perheemme olisi hyötynyt kokemuskumppanista tuolloin? – Kokemuskumppani apuna lastensuojelun ensivaikutelmassa
Kokemuskumppani olisi voinut rauhoittaa minua läsnäolollaan ja ymmärryksellään palavereissa ja tapaamisissa. Hän olisi voinut toimia äänenäni silloin, kun oma tunnetilani oli liian voimakas tai olin sanoittamiseen liian uupunut.
Kokemuksellisena kumppanina hänelle olisi saattanut kertomanani kertyä sellaista tietoa, jota itse en olisi uskaltanut tai osannut lastensuojelulle sanoittaa. Hän olisi ehkä vahvistanut puolin ja toisin ymmärretyksi tulemista yhteistyötahojen ja perheemme välillä, kysymyksiä esittäen ja/tai muistiinpanoja tehden.
Kokemuskumppani kohtaa kokemuksellaan, joka luo hyvät edellytykset kuulluksi ja nähdyksi tulemiselle. Ensikokemukset lastensuojeluun olisivat näin ehkä olleet toisenlaisia. Neutraalista tai positiivisesta ensivaikutelmasta oltaisiin siirrytty kivuttomammin vaikuttavaan yhteistyöhön.
Lastensuojelun asiakkuus jatkuu
Muuttaessani Tampereelta takaisin synnyinkaupunkiini Turkuun olin 30-vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja ja mukanani muutti lastensuojelun asiakkuus. Olin aloittanut mittavan elämänmuutoksen Tampereella asuessani eräänlaisena päätavoitteena Turkuun muutto. Sain voimaa muutoksesta ja olin saavuttanut lastensuojelun kanssa hyvän yhteisymmärryksen. Allekirjoitimme yhdessä näkemyksen, että perheeni voi hyvin ja, että lastensuojeluasiakkuuuden siirtymisestä ja jatkumisesta huolimatta perheelleni riittää kevyt tuki.
Ensimmäisiä posteja avatessani hämmästyin lastensuojelun nopeaa toimintaa. Kirjeen kehotuksena oli ottaa välitön yhteys lastensuojeluun. Kehotuksesta heräsi hätä, Tampereen sosiaalitoimihan oli asiakkuuden siirron saatteena todennut perheemme tilanteen olevan hyvä ja vakaa?! Kirjeestä käynnistyi haasteiden värittämä taival lastensuojelun asiakasperheenä.
Miten minä/perheemme olisi hyötynyt kokemuskumppanista tuolloin?
Tuolloin olisin kaivannut rinnalle saman kokenutta. Minun oli kaiken uuden äärelläkin oltava vanhempana lapsilleni. Olisinpa voinut purkaa jollekin sitä “legal alien” -tunnetta. Olisimme voineet kokemuskumppanin kanssa tutustua jo ennen varsinaista muuttoani. Olisin saanut kuulla uuden kotikaupunkini toimintavoista, ja kokemuskumppani olisi voinut ohjata minua palveluiden piiriin.
Minulla olisi ollut yksi ihminen, joka välittää tietoa perheemme voinnista ja tekee perhettämme näkyväksi. Esimerkkieni koulututettu kokemuskumppani olisi täydentänyt yhteistyöverkostoja ja voimaannuttanut perhettämme tarjoamalla tuen, jonka vain saman kokenut voi tarjota.
Kokemuskumppani kohtaa kokemuksiensa kautta, ja hyvän kierre syntyy kohtaamisissa. Hyvän itseään ruokkivasta kierteestä hyötyvät kaikki. Hyvän kierrettä olisin niin kovasti muuton aikaan kaivannut. Seuraavan tekstin kirjoitan ehkäpä sitten ensimmäiset kannukseni kokemuskumppanina keränneennä.
Terveisin, Pia Köpsi
Lisätietoa kokemuskumppaniksi kouluttautumisesta ja kokemuskumppanin tilaamisesta
