Kun tilanne menee niin pahaksi, että lapsi pitää sijoittaa kodin ulkopuolelle, on se iso kriisi koko perheelle. Vanhemmat jäävät tässä tilanteessa kovin yksin. Kerron tässä nyt omasta kokemuksestani.
Olen ihan nuoresta saakka kärsinyt mielenterveysongelmista. Tämä on aiheuttanut harmia myös aikuisiällä. Ajauduin käyttämään päihteitä. Tästä johtuen luonnollisesti lastensuojelu puuttui peliin. Loppujen lopuksi päädyttiin siihen, että lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle.
Kun lapsi ei yhtäkkiä olekaan kotona, lähtee elämältä pohja. Elämäsi tärkein ihminen on poissa viereltä ja koti on tyhjä. Kuitenkin kaikki kotona muistuttaa tilanteesta koko ajan. Tyhjä pinnasänky, käyttämättömät lelut ja vaatteet. Mieli on niin syvällä, että fyysisesti tekee kipeää eikä ole energiaa tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Pelkkä syöminen vaatii suuria ponnisteluja.
Lapsen tapaaminen oli aina kuukauden kohokohta, mutta tapaamisen loppuminen sattui aina yhtä paljon.
Muistan myös ikuisesti sen, kuinka tuntui, että sydän revitään ulos, kun lapseni kutsui perhehoitajaansa äidiksi. Minun teki kovasti mieli korjata, että minä olen sinun äitisi. Olin kuitenkin hiljaa. Lapsi oli tuolloin 2 – vuotias.
Näiden vuosien aikana olen tuntenut halvaannuttavaa masennusta, suurta surua ja voimia syövää häpeää. Häpeäntunne on edelleen valtava ja hakkaa päässä koko ajan. Suru ja masennus ovat ajan saatossa laimentuneet, mutta nekin ovat edelleen läsnä. Vielä seitsemän vuoden jälkeen prosessin alkamisesta.
En ole sama ihminen kuin silloin. Olen kasvanut ihmisenä paljon tämän prosessin aikana. Olen oppinut katsomaan asioita laajemmin. Olen katsonut peiliin ja hyväksynyt, että minä teen virheitä. Olen oppinut hillitsemään itseäni, etten sano ihan mitä tahansa sylki suuhun tuo.
Yhä edelleen, kun tapaan uusia ihmisiä, epäröin sitä voinko kertoa miksi lapsi ei asu luonani. Usein en kerro, että hänet on sijoitettu perheeseen. Tämä jättää sen vaihtoehdon, että hän asuu isänsä kanssa. Yleensä kuitenkin korjaan asian, jos kyseessä on ihminen, jota näen useammin. Se hävettää. Syitä tälle järjestelylle en kerro aivan kaikille. Mielenterveysongelmainen päihteitä käyttävä äiti ei ole tavoittelun arvoinen titteli. Läheisimmät kuitenkin ymmärtävät ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Se on tärkeintä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Kaikista ei voi pitää. Tulisi kuitenkin muistaa, että meidän jokaisen elämässä on tapahtunut asioita ja tapahtumaketjuja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, millä tavoin olemme asioihin reagoineet. Aina se tapa ei ole ollut oikea.
Muistetaan olla armollisia itsellemme ja toisille. Ei tuomita ihmisiä heidän virheistään. Me voimme oppia paremmaksi – ihan jokainen.
Ansku
