”Lapseni asuu sijoitettuna lastenkotiin”, kerron vieraalle henkilölle ja tunnen miten otsaani iskeytyy leima huonosta vanhemmasta ja kuulen tämän vieraan henkilön pään koneiston raksuttavan vinhaa vauhtia; Olenko alkoholisti? Narkomaani? Mielenterveysongelmainen? Pahoinpitelijä? Vai mitä pahaa olen tehnyt, että lapseni on huostaanotettu?
Sijoituksen syitä on kuitenkin monia. Meidän kohdallamme lapsi on alun perin sijoitettu avohuollon tukitoimena.
Lapsellani on mm. vaikea ADHD ja tourette.
Hän on sairauksiensa vuoksi tarvinnut todella paljon ohjausta, tukea ja apua, mutta emme enää lopulta pärjänneet ilman ammattilaisten tukea ja apua. Koitimme avopuolen muita tukitoimia, jotka eivät kuitenkaan toimineet toivomallamme tavalla.
Muutaman mutkan kautta päädyimme keskustelemaan sijoituksesta lastenkotiin, jossa olisi valvontaa 24/7 ja osaamista erityislasten kanssa. Sijoitus tehtiin kouluvuoden päättymisen jälkeen ja alkuperäinen suunnitelma oli kolmen kuukauden mittaisesta sijoituksesta, jossa ehdittäisiin arvioida pojan tilannetta ja mahdollisesti keksiä myös keinoja hänen kanssaan toimimiseen.
Nopeasti sijoituksen alettua tämä vapaaehtoinen, avopuolen sijoitus muuttui huostaanotoksi, koska laki ei anna mahdollisuutta lapsen hoidolliseen kiinnipitoon avopuolen tukitoimissa. Periaatteessa mikään muu ei kuitenkaan muuttunut kuin sijoituksen nimi.
Ensimmäisten kolmen sijoituskuukauden aikana lapsen huomattiin olevan todella haastava eikä keinoja hänen kanssaan pärjäämiseen löytynyt ammattilaisiltakaan.
Nyt sijoitus on kestänyt neljä vuotta ja tilanne on rauhoittunut niin, että olemme aloittaneet työskentelyn kotiinpaluun mahdollistamiseksi. Kotilomat ovat pyörineet säännöllisesti koko sijoituksen ajan ja loma-aikoina on mahdollistettu myös pidemmät kotilomat. Nyt pyrimme lisäämään kotilomia ja etäkoulupäiviä, jotta lapsi saa olla enemmän kotona. Arvioimme yhdessä lastenkodin ja sosiaalityöntekijän kanssa, onko kotiinpaluu järkevää peruskoulun aikana, koska lapsen koulu, kaverit ja ympäristö vaihtuisivat.
Sijoitus ei ole aina huono asia
On mielestäni hyvää vanhemmuutta ymmärtää, kun omat taidot tai voimat eivät riitä. Lapsen edun vuoksi on joskus tehtävä kipeitäkin päätöksiä. Ja esimerkiksi meidän tapauksessamme kotiutuminen ei välttämättä tapahdu vielä, vaikka poika voikin paremmin. Lapsen etuun kuuluu miettiä myös, onko peruskoulun viimeisinä vuosina parempi pysyä tutussa ympäristössä vai vaihtaa.
Vapaaehtoinen sijoitus ei ole helppo päätös. Se tekee kipeää, ja epäonnistumisen ja huonommuuden tunteet puskee vielä vuosienkin jälkeen aika ajoin pintaan, vaikka sen ymmärtääkin, etteivät edes ammattilaiset ole aina meinanneet pärjätä lapseni kanssa. Miten minä siis olisin voinut?
Uskon huonommuuden tunteeseen vaikuttavan myös ihmisten asenteet. Lähes aina, kun kertoo lapsen asuvan lastenkodissa, saa jonkinasteisia syytöksiä tai arvosteluja osakseen. Minulle on esimerkiksi sanottu ”miten et muka pärjää ADHD-lapsen kanssa, kun meidänkin lapsella on eikä todellakaan tulisi mieleen antaa häntä sen takia huostaan”.
Kukaan ei voi kuitenkaan tietää toisen tilannetta ja sairaudetkin näyttäytyvät eri tavalla.
Toivon kokemuskumppanina pystyväni muuttamaan ihmisten asenteita ja ymmärtämään lastensuojelua paremmin. Sijoitus ei aina ole huono asia. Meidänkin kohdalla ollaan kovalla työllä ja eri tahojen yhteistyöllä löydetty keinot, joilla lapsen vointi parantunut, hän on kehittynyt ja pärjää hienosti.
Sijoituksen ei myöskään tarvitse olla täysi-ikäisyyteen kestävää, vaan lapsen ja perheen tilannetta arvioidaan säännöllisesti.
Tarinoita on yhtä monta kuin kertojaakin eikä yksikään tarina ole samanlainen.
Lastensuojelun asiakkuus ja lapsen asuminen kodin ulkopuolella voivat sen sijaan, että olisi huono vanhempi niin ollakin äärimmäinen rakkaudenteko.
Mari L.
Kokemuskumppani
