Jokainen meistä tarvitsee joskus tukea. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Inhimillisyys ja oma vajavaisuus ei ole asia, jota tulisi hävetä tai peitellä.
Olen oppinut elämässäni pärjäämään ja ennen kaikkea selviytymään. Olen jo lapsena heittänyt lapsuuteni romukoppaan ja kantanut harteillani sellaisia taakkoja yksin, joita kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kantamaan.
Opin sinnittelemään, salaamaan ja elämään äärirajoilla, mutta asioiden ja tunteiden käsittelyä en oppinut. Lopulta sellainen johtaa romahtamiseen ja niin kävi myös minulle. Uuden opettelu kesti vuosia ja sisälsi useita takapakkeja. Kuitenkin jokin sitkeys sisälläni sai minut yrittämään aina uudestaan ja uudestaan. Kielekkeen reunalla voi valita, jatkaako matkaansa alas rotkoon vai kääntyykö takaisin.
Kun huomasin olevani raskaana, päätin että oma lapseni ei joutuisi koskaan kantamaan liian suurta taakkaa. Päätin myös, että nyt on ensimmäinen kerta, kun en yritä pärjätä ja selviytyä yksin. Teimme yhdessä neuvolan työntekijän kanssa ennakoivan lastensuojeluilmoituksen, jotta saan tarvitsemaani tukea ja apua kotiin tukiverkkojen puuttuessa. En tuntenut häpeää, olin kiitollinen ja avoin mahdollisuuksille.
Puolisen tuntia ennen minun ja vauvan kotiuttamista se estettiin. Kaikki se häpeä, syyllisyys ja epäonnistuneisuus, jota en kokenut aiemmin vyöryi ylitseni. Neuvolan kanssa tehty ennakoiva lastensuojeluilmoitus raskauden aikana mahdollisesti johti tilanteeseen, jossa kaikki romahti, mutta myös nosti minut ylös hyökyaallon hajottamista raunioista.
Minä podin häpeää kuukausien edestä. Koin häpeää lastensuojelun asiakkuudesta, joka alkoi jo raskauden aikana, vaikkakin omasta pyynnöstäni. Koin häpeää epäonnistuneesta synnytyksestäni. Koin häpeää, että olen koskaan mieleltäni sairastunut ja koskaan hakenut apua. Koin häpeää menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Avun pyytäminen ei ole häpeä
Häpeä on kuitenkin vain tunne, joka tulee ja menee jos sille ei anna liikaa sijaa.
Minulle jo raskaudenaikana osoitetut työntekijät järjestivät minut kotiin. He kohtelivat minua ihmisenä. Jaksoivat käydä varmasti kyllästymiseen asti kanssani lävitse tapahtumaa. Eivät tuominneet, vaikka menettämisen pelon seurauksena en ensimmäisiin viikkoihin hoitanut uutta tulokasta lainkaan.
Kokemuskumppaniksi kouluttautumisellani halusin poistaa negatiivista stigmaa lastensuojelulta, sekä edistää perheiden tuen saantia ilman häpeää ja ilman leimautumista huonoksi vanhemmaksi.
Itse olisin kaivannut kokemusasiantuntijaa rinnalleni. Vastaavanlaisessa tilanteessa olisi hyvä, jos kokemusasiantuntijan mukana olo olisi automaatio. Pitkistä vertaistukisuhteista olisi myös hyötyä ja tämä toimisi ennaltaehkäisevänä ja lastensuojelun kuormittamista vähentävänä toimena.
Hantta K.
Kokemuskumppani
