Päätin kirjoittaa tämän blogikirjoituksen niistä ajoista ja ajatuksista, mitä kävin läpi, kun ensimmäistä kertaa otin yhteyttä lastensuojeluun saadakseni apua, kun omat voimat eivät enää riittäneet. Ne muutamat ihmiset, jotka tiesivät minun hankkiutuneen itse lastensuojelun ja perhetyön piiriin, kauhistelivat tätä ja tuntuivat pitävän minua lähes hulluna. He näkivät asiassa vain puolen, että laitoin lapseni vaaraan päätyä huostaanotetuiksi.
Olin jo pitkään ollut äärimmäisen väsynyt ja kantanut jatkuvaa huolta ja pelkoa sisälläni lasteni tulevaisuudesta ja terveydestä. Kun jo aamulla herätessä muisti sen kaiken, mitä kantaa harteillaan ja voimat tuntuivat heti herättyä hupenevan olemattomilta, uuden päivän läpiviemiseen, siitä kasvoi lopulta kierre, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Ei elämä aina helppoa ollut aikaisemminkaan, mutta kun lasteni erilaiset sairauskohtaukset kerta toisensa jälkeen veivät ambulanssikyydillä sairaalaan, tuntui monesti siltä, ettei edellisten tapahtuminen kauhuja ollut ehtinyt aloittaa edes käsittelemään, kun seuraava jo iski raskaana. Väsymys, uudet huolet ja pelot lisääntyivät. Ne rönsyilevät yhä uusiin suuntiin ja rakensivat uusia muotojaan. Ne vaikuttivat jokaiseen perheenjäseneen ja luonnollisesti myös perheen sisäiseen toimintaan ja saivat aikaan uusia vaikeuksia. Kun voimat ei riittäneet kaikkeen, seurauksena oli monenlaisia arjen haasteita ja myöhemmin myös lasten koulunkäyntiin liittyviä ongelmia.
Muistan elävästi ne lukemattomat epätoivon hetket, kun ajattelin, etten enää jaksa jatkuvaa jäytävää huolta. Pelot oman jaksamiseni riittävyydestä paino myös raskaana, koska jos minun voimani loppuisivat, mitä tapahtuisi lapsilleni. Ahdistuksesta, pelosta ja paniikkihäiriöstä tuli jatkuva vieraani.
Haaveet antoivat voimaa, loivat toivoa paremmasta huomisesta, kunnes en enää jaksanut edes haaveilla
Vaikka elämä olisikin raskasta, meillä jokaisella on varmasti myös asioita ja edes pieniä keinoja, joista ammentaa voimaa tulevaisuuteen, jotka tuottavat hyvää oloa ja jotka saavat jaksamaan aina uuteen päivään. Jollekin se saattaa olla ulkona liikkuminen, toiselle elokuvat tai vaikkapa yhdessä ystävien kanssa joskus iltaa istuminen. Lapset itsessään tottakai toivat itsellenikin iloa, olivat ja ovathan he rakkainta minulle maailmassa, mutta jokainen tarvitsee joskus myös hengähdystaukoja itselleen. Yksi omistani oli se, kun iltaisin, lasten jo nukahdettua, sain käpertyä kodin hiljennyttyä peiton alle. Aikaa luoda mielikuvia, miten asiat vielä järjestyisivät, miten huolet helpottaisivat ja kaikki muuttuisi paremmaksi. Millaisen uuden kauniin käsityön aloittaisin tai miten seuraavana päivänä vaikka leipoisimme lasten kanssa yhdessä. Hetki haaveille, ennen nukahtamista, oli minulle hyvin merkityksellinen voimavara. Kun päivä oli hyvin raskas, saatoin jo päivällä odottaa iltaa, miten voin käpertyä peiton alle kuin turvaan ja rakentaa mielessäni lohduttavia ajatuksia, että seuraava päivä ehkä olisikin helpompi. Kunnes…. eräänä iltana peiton alla maatessani, havahduin siihen, että olin lakannut haaveilemasta. Aikaisempien illalla hyvää oloa tuovien ajatuksien tilalla oli vain odotus siitä, että uni tulisi niin nopeasti, ettei minulla olisi aikaa muistaa ja miettiä mitään. Ehkä voi tuntua kummallisesta, että tuollainen illan haavehetki, ennen unta, voi on jollekin niin merkityksellinen, mutta tuon hetken katoamisen tiedostaminen oli omalle mielelleni lähes katastrofaalinen asia. Jos ei jaksa enää edes haaveilla, eikä uskoa muutokseen, mitä on jäljellä.
Päätös hakea apua
Nukkumaan menokin alkoi ahdistamaan. Minun oli saatava apua, mutta itselläni ei ollut sellaisia sukulaisia tai ystäviä joihin olisin voinut tukeutua tai joille olisin voinut purkaa sydäntäni, jos siihen olisin peloiltani edes kyennyt. Ainoa toivoni avusta, olivat viranomaiset. Punnitsin vaihtoehtoja, kumpi olisi suurempi riski lapsilleni, kumman vaihtoehdon mahdolliset seuraukset toistaan pahemmat. Se että minun voimavarani loppuisivat, enkä jaksaisi enää huolehtia riittävästi edes ruuasta ja puhtaista vaatteista, saati minkäänlaisesta läsnäolosta ja turvallisuuden tunteesta lapsilleni vai se, että haen apua ja otan sen riskin, että jostain syystä joku viranomainen päättäisikin, että lapseni eivät voisi asua kanssani. Riskeistä suurempi ja todennäköisempi oli oma loppuun uupumiseni ja sen seuraukset.
Yhteys lastensuojeluun
Päätin turvautua lastensuojeluun ja seuraavan noin 20 vuoden aikana perheessäni oli omasta toiveestani ja yhteydenotoistani useita kertoja lastensuojelun asiakkuusjaksoja. Joskus haimme tukea yhdessä myös koulun kanssa. Perhetyö, jossa kaksi työntekijää kävi viikoittainkin kotonani, oli minulle korvaamaton apu. Sain purkaa mieltäni ja kävimme yhdessä läpi millaisia haasteita perheessämme oli ja miten niihin voisi vaikuttaa. Perhetyöntekijät juttelivat myös lasteni kanssa ja kuulivat heidän ajatuksiaan ja toiveitaan ja suunnittelimme kaikki yhdessä arjen sujumista.
Monesti olin niin väsynyt, että ajattelin etten jaksa, että joku tulee taas kotiini, en jaksa edes puhua, mutta kun perhetyöntekijät tulivat ja aloitin kertomaan kuulumisia, viikon tapahtumat purkautuivat kuin tulvana ja jokaisen heidän käyntinsä jälkeen tuntui, että minun oli edes hiukan helpompi hengittää, kun olin saanut purkaa ahdistustani. Lastensuojelun kautta sain lapselleni myös tukihenkilön, joka toiminta jatkui lapseni täysi-ikäisyyteen asti. Kaikki tämä vuosien aikana saamani tuki auttoi minua jaksamaan, tunne että tiesin, etten ole täysin yksin, oli itsessään jo helpottavaa. Että minulla on edes joku taho, turvarengas, mihin ottaa yhteyttä.
Älä jää yksin uupumuksessasi
Oli syyt mitkä tahansa, lasten sairaudet, koulukäyntiongelmat, päihteet, käytösongelmat tai vaikka mielenterveyden ongelmat, hae apua, koska ajoissa annetulla ja saadulla pienelläkin avulla voi olla niin suuri merkitys, että se auttaa selviämään ja estää sen, että tilanne kääntyisi vielä pahempaan. Vaikka asia tuntuisi raskaalta, on kuitenkin helpompaa yrittää vaikuttaa asioihin silloin, kun ne eivät vielä ole eskaloituneet pahimpaan mahdolliseen.
Hannele A, kokemuskumppani ja viiden, nyt jo täysi-ikäisen lapsen äiti
