Autonomian ja kyvykkyyskokemusten ohella ihmisen kolmeen psykologiseen perustarpeeseen kuuluu tarve tulla kuulluksi, kohdatuksi, nähdyksi ja noteeratuksi. Autonomian ja kyvykkyydenkokemusten tarpeellisuudesta ei juurikaan kiistellä, mutta kohtaaminen herättää usein varsin vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Toisten mielestä se on pehmoa – jotakin, joka ei kuulu kouluun tai opiskeluun, saati sitten tieteen tai liike-elämän tehokkuuteen. Osa kokee sen pelottavaksi. Joko siksi, ettei siihen itse uskalla tai siksi, että on jo liian pitkään jäänyt siitä paitsi.
Kansallinen Lapsistrategia valmisteilla
Lukuisten tutkimusten mukaan kohtaamattomuus satuttaa ja sairastuttaa ja tulee yhteiskunnallemme aivan liian kalliiksi. Siksi esimerkiksi Britanniaan perustettiin yksinäisyysministerin tehtävä ja luotiin kansallinen strategia, jotta jokainen lapsi, nuori ja aikuinen tulisi nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.
Suomessa opetus- ja kulttuuri- sekä sosiaali- ja terveysministeriöiden yhteisesti nimeämässä kansallisen Lapsistrategian valmistelutyössä yhteiskunnan eri sektorien toimijat, päättäjät ja tutkijat yhdessä pohtivat asioita, joihin panostamalla Suomesta saataisiin vielä nykyistäkin lapsi- ja perheystävällisempi maa. Esille nousivat ihmissuhteet, osallisuus, oppiminen, hyvinvointi, turvallisuus ja terveys. Näistä kaikki vaativat kohtaamista.
Ostrakismin eli kohtaamatta jättämisen perusmekanismien mukaan se saa ihmisen joko taistelemaan tai pakenemaan. Taistella voi joko ystävällisyydellä, kiinnostuksella ja kunnioituksella tai keinoilla, joihin ilman sosiaalista kipua ei suostuisi. Jokainen aikuinen on tavannut nuoren, joka purkaa pahaa oloaan ulospäin. Todennäköisesti myös nuoren, joka on paennut suojakuorensa taakse.
Suuri osa nuorista kokee toistuvaa kohtaamattomuutta
Kouluterveyskyselyssä 44 prosenttia yläkoulunuorista epäili, ettei opettajaa kiinnosta se, miten hänellä menee tai mitä hänelle kuuluu. Ylen Uutisluokan nuorten kanssa tekemässämme kyselyssä viidennes nuorista koki toistuvaa ostrakismia. He uskoivat myös muita useammin, ettei muihin ihmisiin kannata luottaa, että muut ihmiset valehtelevat, torjuvat tai käyttävät hyväkseen ja että on parempi satuttaa ennen kuin tulee satutetuksi itse. Näkymättömyyttä kokevat nuoret uskoivat myös, että on turha edes yrittää, koska sitä seuraa aina epäonnistuminen ja ettei kukaan – kaverit, vanhemmat ja opettajat mukaan lukien, ole heistä kiinnostunut.
Miltä sitten tuntuu se, ettei ole yksin vaan vaikeinakin hetkinä on olemassa joku, johon luottaa? Nuoren tytön mukaan: ”Tuntuu siltä, että tapahtuu sitten ihan mitä tahansa niin ei sillä ole väliä. Että en mä hajoa enää niin helpolla. Koska mulla on ne. Ystävät.”
