Viime aikoina olen joutunut yhä enemmän pohtimaan, mikä on lastensuojelun suunta Suomessa. Olemmeko tekemässä tietoisia valintoja vai reagoimassa tilanteisiin sattumanvaraisesti? Määrittävätkö valintoja vain tiukentuvat taloudelliset ehdot, vai onko meillä olemassa selkeä tavoite?
Suomessa määriteltiin lastensuojelulle vuonna 2023 kansallinen visio: lapsi ja hänen läheisensä voivat luottaa lastensuojeluun ja sen vaikuttavuuteen. Visiotyöskentelyn jatkona piti aloittaa lastensuojelun kokonaisuudistuksen valmistelu. Mutta miten kävikään? Kokonaisuuden sijaan katse on ollut vahvasti sijaishuollossa ja siellä hyvin vakavasti oireilevissa lapsissa. Todella tärkeitä teemoja, mutta näin vastataan vain hyvin marginaaliseen osaan koko lastensuojelujärjestelmän kehittämistä.
Kysymyksiä on herättänyt uuden suljetun laitospalvelun kehittäminen. Muiden Pohjoismaiden kokemukset eivät ole kannustavia. Tanskassa on arvioitu lastensuojelujärjestelmän vaikuttavan liian heikolta tavalta auttaa vakavimpiin rikoksiin syyllistyneitä nuoria ja toisaalta liian järeältä tavalta auttaa muita. Ruotsalaisia ja tanskalaisia suljettuja laitoksia koskevat tutkimukset osoittavat huomattavia haasteita, joita lapset laitoksissa kohtaavat.
Laitoksissa painotetaan rankaisua tuen ja hoidon sijaan. Riskinä ovat sosiaalisten suhteiden heikentyminen, oman ajan ja tilan hallinnan vähentyminen, epävarmuus nykytilanteesta ja tulevaisuudesta sekä luottamuksen heikentyminen suhteessa ammattilaisiin, joilla on rajoitustoimenpiteitä koskevaa valtaa. Samaan aikaan esimerkiksi Alankomaat on valinnut toisin. Siellä ollaan luopumassa suljetuista osastoista vuoteen 2030 mennessä ja viemässä työ takaisin lasten ja nuorten omiin ympäristöihin.
Nyt olisi viimeiset hetket luoda isoa kuvaa lastensuojelusta ja tehdä yhteinen suunnitelma teoista, joilla voimme saavuttaa asetetun vision luottamuksesta ja vaikuttavuudesta koko lastensuojelussa. Tämä ei tapahdu vain yksittäisiä pykäliä viilaamalla, vaan yhteiseen suunnitelmaan tarvitaan meidät kaikki: hyvinvointialueet, eri palveluiden tuottajat, kokemusasiantuntijat sekä järjestöt.
Kiristyvien taloudellisten ehtojen ja aikataulupaineiden keskellä herää kysymys, onko visiomme mennyt uusiksi. Jos ainoa visiomme on kustannustehokkuus ja lastensuojelun hälyttävän korkeiden lukujen laskeminen, mitä voimme saavuttaa? Valinnat näyttävät erilaisilta esimerkiksi Ruotsiin verrattaessa. Siellä sosiaalihuoltolain uudistaminen ennaltaehkäisevään suuntaan sisältää runsaasti lisäpanostuksia sosiaalipalveluihin. Myös meillä Suomessa tehdään vastaavaa uudistusta, mutta leikkausten kera.
Samalla meiltä löytyy valopilkkuja. Toisin tekemällä ja toimintakulttuuria muuttamalla on saatu aikaiseksi vaikuttavampaa ja parempaa tukea lapsille ja perheille. Näissä korostuvat avun joustavuus, oikea-aikaisuus, pitkäkestoisuus ja tarvittaessa riittävä intensiivisyys. Pitkäjänteisellä kehittämisellä on saatu käännettyä suuntaa lastensuojelun tilastoissakin esimerkiksi Etelä-Karjalassa. Eikö meidän pitäisi hakea tekoja yhteisen visiomme eteen juuri näistä kokemuksista?
Lastensuojelun vision kansallinen määrittely oli pitkän tien takana. En haluaisi vaihtaa visiota, vaan olisin valmis tekemään töitä sen eteen, että olemme luottamuksen arvoisia.
Kolumnin kirjoittaja Annukka Paasivirta työskentelee Lastensuojelun Keskusliitossa ohjelma- ja vaikuttamistyön johtajana. Hän vastaa lastensuojelun ja lapsi- ja perhepolitiikan sisältöjen kehittämisestä sekä hankkeista.
Kolumni julkaistu lokakuussa 2025 Perhekuntoutuskeskus Lausteen Pilke-lehdessä.
