Perhehoito ja laitoshoito ovat kaksi keskeistä sijoitusmuotoa lastensuojelussa, mutta ne eroavat toisistaan merkittävästi. Perhehoito tarjoaa kodinomaisen ympäristön, jossa sijoitettu lapsi elää osana perhettä, kun taas laitoshoito toimii ammatillisessa ympäristössä, jossa henkilökunta työskentelee vuoroissa. Perhehoidossa painottuvat pysyvät ihmissuhteet ja arjen jakaminen, laitoshoidossa puolestaan strukturoitu ympäristö ja ammatillinen osaaminen. Lastensuojelulaki määrittää perhehoidon ensisijaiseksi sijoitusvaihtoehdoksi, mutta lapsen yksilölliset tarpeet määrittävät lopulta sopivimman sijoitusmuodon.
Mitä perhehoito ja laitoshoito tarkoittavat lastensuojelussa?
Perhehoito on sijoitusmuoto, jossa lapsi asuu ja elää perhehoitajan kodissa osana perhettä. Perhehoitaja huolehtii lapsen päivittäisestä hoidosta, kasvatuksesta ja huolenpidosta. Hän ei ole työsuhteessa kuntaan, vaan toimii toimeksiantosopimuksella. Perhehoitaja saa tehtäväänsä valmennuksen ja tukea, mutta ei välttämättä ole sosiaali- tai terveysalan ammattilainen.
Laitoshoito puolestaan tarkoittaa lapsen hoitoa, kasvatusta ja huolenpitoa lastensuojelulaitoksessa, kuten lastenkodissa, nuorisokodissa tai koulukodissa. Laitoksissa työskentelevillä on ammatillinen koulutus ja he toimivat työsuhteessa. Henkilökunta työskentelee vuoroissa, joten lapsen arjessa on mukana useita aikuisia.
Molempien sijoitusmuotojen tarkoitus on turvata lapsen hyvinvointi, kun lapsen oma koti ei syystä tai toisesta pysty sitä riittävästi tarjoamaan. Sijoituksen aikana pyritään myös tukemaan yhteydenpitoa lapsen omaan perheeseen ja läheisiin sekä edistämään perheen jälleenyhdistämistä, kun se on lapsen edun mukaista.
Mitkä ovat perhehoidon ja laitoshoidon keskeiset rakenteelliset erot?
Perhehoidon ja laitoshoidon rakenteet eroavat toisistaan monin tavoin. Keskeisin ero on ympäristön luonne – perhehoito tapahtuu tavallisessa kodissa, jossa perhehoitajat ovat läsnä ympäri vuorokauden. Laitoshoito puolestaan toteutuu ammatillisessa ympäristössä, jossa tilat on suunniteltu usean lapsen hoitamiseen ja henkilökunta vaihtuu työvuorojen mukaan.
Henkilöstörakenteessa erot ovat selkeät. Perhehoidossa lapsen arkea jakavat samat aikuiset jatkuvasti, kun taas laitoshoidossa henkilökunta toimii työvuoroissa. Laitoksissa työntekijöiltä vaaditaan ammatillinen pätevyys, tyypillisesti vähintään sosiaali- ja terveysalan perustutkinto. Perhehoitajalta ei edellytetä ammatillista tutkintoa, mutta hän saa tehtäväänsä ennakkovalmennuksen.
Arjen järjestelyt ovat perhehoidossa usein joustavampia ja mukailevat perheen omaa rytmiä ja tapoja. Laitoshoidossa arki on yleensä strukturoidumpaa, ja päivärytmi sekä säännöt ovat selkeästi määriteltyjä. Lasten ja aikuisten määrä on laitoksissa suurempi, mikä vaikuttaa myös ilmapiiriin ja vuorovaikutuksen luonteeseen.
Institutionaalisesti laitoshoito on vahvemmin säänneltyä ja valvottua. Laitoshoidossa on tarkat henkilöstömitoitukset ja tilavaatimukset. Perhehoidossa puolestaan korostuu kodinomaisuus ja perheenjäsenten välinen luonnollinen vuorovaikutus.
Millaisissa tilanteissa perhehoito on ensisijainen vaihtoehto?
Lastensuojelulain mukaan perhehoito on ensisijainen sijoitusmuoto laitoshoitoon nähden. Erityisesti pienten lasten kohdalla perhehoito nähdään usein parhaana vaihtoehtona, sillä pieni lapsi tarvitsee pysyviä, läheisiä ihmissuhteita ja yksilöllistä huomiota kehittyäkseen. Perhehoito tarjoaa lapselle mahdollisuuden kiintyä turvallisesti ja kokea olevansa osa perhettä.
Sisarusten sijoittaminen samaan perheeseen on tärkeä tavoite, joka toteutuu usein paremmin perhehoidossa. Sisarussuhteen säilyminen vahvistaa lapsen identiteettiä ja jatkuvuuden tunnetta elämässä, vaikka elinympäristö muuttuukin.
Perhehoito soveltuu erityisen hyvin tilanteisiin, joissa lapsen tuen tarve ei ole erityisen voimakas tai moninainen. Jos lapsi hyötyy normaalista perhe-elämästä, arjen rutiineista ja pysyvistä ihmissuhteista, perhehoito on usein paras valinta. Myös tilanteissa, joissa sijoituksen ennakoidaan olevan pitkäaikainen, perhehoito tarjoaa lapselle mahdollisuuden kiinnittyä ja kasvaa osana perhettä.
Perhehoito on myös yhteiskunnalle kustannustehokkaampi vaihtoehto kuin laitoshoito, mutta tämä ei koskaan saisi olla määräävä tekijä sijoitusmuodon valinnassa. Lapsen etu ja yksilölliset tarpeet ovat aina ensisijaisia.
Milloin laitoshoito on parempi vaihtoehto kuin perhehoito?
Laitoshoito on usein tarkoituksenmukaisin ratkaisu nuorille, joilla on vakavia käytöshäiriöitä tai päihdeongelmia. Nämä haasteet vaativat erityistä ammatillista osaamista ja strukturoitua ympäristöä, jota perhehoito ei välttämättä pysty tarjoamaan. Laitoksissa on myös paremmat resurssit hallita haastavia tilanteita turvallisesti.
Lapsille ja nuorille, joilla on vakavia psykiatrisia ongelmia tai neuropsykiatrisia häiriöitä, laitoshoito voi tarjota tarvittavan asiantuntemuksen ja tuen. Laitoksissa työskentelevillä on usein erityisosaamista näiden haasteiden kohtaamiseen, ja yhteistyö terveydenhuollon kanssa on tiiviimpää.
Jos lapsi tai nuori tarvitsee erityisen vahvaa rajoittamista tai valvontaa turvallisuutensa vuoksi, laitoshoito mahdollistaa tämän lakisääteisesti oikein toteutettuna. Perhehoitajilla ei ole samanlaisia valtuuksia rajoitustoimenpiteiden käyttöön kuin laitosten henkilökunnalla.
Joissain tilanteissa lapsen tai nuoren haastavat kokemukset voivat tehdä perheenomaisen ympäristön liian tunnelatautuneeksi. Laitoshoito voi tällöin tarjota sopivan etäisyyden ja ammatillisen lähestymistavan, joka auttaa lasta käsittelemään kokemuksiaan.
Laitoshoito voi olla tarkoituksenmukainen myös lyhytaikaisissa ja akuuteissa sijoituksissa, kun tarvitaan nopeaa tilanteen arviointia ja stabilointia. Näissä tilanteissa laitoksen monipuolinen ammatillinen osaaminen on usein eduksi.
Miten lasten ja nuorten kokemukset eroavat eri sijoitusmuodoissa?
Lasten ja nuorten kokemukset sijoitusmuodoista ovat yksilöllisiä, mutta tutkimuksissa on havaittu tiettyjä eroja. Perhehoidossa lapsilla on usein vahvempi tunneside hoitajiinsa ja syvempi kuuluvuuden tunne. He kokevat olevansa enemmän ”kotona” kuin laitoksessa asuvat lapset ja nuoret.
Arjen kokemukset ovat perhehoidossa yleensä lähempänä tavallista perhe-elämää. Tämä voi auttaa lapsia oppimaan perhe-elämän malleja ja sosiaalisia taitoja luonnollisessa ympäristössä. Laitoshoidossa puolestaan arki on strukturoidumpaa ja ammatillisemmin ohjattua, mikä voi toisille nuorille tarjota kaivattua selkeyttä ja turvallisuutta.
Identiteetin kehityksen kannalta sijoitusmuodolla on merkitystä. Perhehoidossa kasvavat lapset samaistuvat usein sijaisperheeseen, mutta saattavat kokea haasteita oman taustansa ja identiteettinsä käsittelyssä, jos siihen ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Laitoshoidossa vertaisryhmän merkitys identiteetin muodostumisessa korostuu, mikä voi olla sekä voimavara että haaste.
Siirtymät itsenäiseen elämään ovat tutkimusten mukaan usein haastavampia laitoksista itsenäistyville nuorille. Perhehoidosta itsenäistyvät nuoret saavat useammin tukea sijaisperheeltään myös sijoituksen päätyttyä, mikä voi helpottaa siirtymävaihetta.
On tärkeää muistaa, että lapsen kokemus sijoituksesta muodostuu monista tekijöistä, ei vain sijoitusmuodosta. Merkittävää on lapsen saama yksilöllinen huomio, pysyvät ja turvalliset ihmissuhteet sekä hänen erityistarpeidensa huomioiminen. Onnistunut sijoitus – oli se sitten perhehoitoa tai laitoshoitoa – vastaa lapsen yksilöllisiin tarpeisiin ja tukee hänen kasvuaan ja kehitystään.
