Perhekuntoutuskeskus Lauste aloitti uudenlaisen perheiden jälleenyhdistämispalvelun syksyllä 2020. Pyysimme kolmea asiantuntijaa keskustelemaan perheiden jälleenyhdistämisen tarpeellisuudesta, hyödyistä ja haasteista.

Perhekuntoutuskeskus Laus­teella on vuosia tarkasteltu sijaishuollon palveluiden vaikuttavuutta. Pitkään sijoi­tettujen, vaativaa hoitoa tarvitsevien lasten kohdalla olemassa olevat palve­lut eivät ole täysin onnistuneet autta­maan lapsia ja heidän perheitään.

Erityistason palveluista huolimatta lasten sijoitusten ketjua ei olla saatu katkeamaan, ja lasten palveluiden tarve on vain kasvanut. Sijaishuol­lossa perheiden jälleenyhdistämi­siä tapahtuu Suomessa valitettavan vähän, vaikka jälleenyhdistäminen on lakiin perustuva tavoite ja kertoo kun­toutuksen onnistumisesta.

Pitkään sijoitettujen lasten tilan­netta parantaakseen Perhekuntou­tuskeskus Lauste lähti kehittämään yhdessä lastensuojelun asiakkaana olleiden kokemusasiantuntijoiden kanssa perheiden jälleenyhdistämispalvelua. Palvelussa perheenjäsenet pääsevät muuttamaan samaan piha­piiriin sijoitetun lapsen lähelle, ja koko perhe saa intensiivistä kuntou­tusta kotiin paluun mahdollistami­seksi.

Asiakasperheet tyytyväisiä uuteen palveluun

Perheiden jälleenyhdistämispalvelun yksikkö avasi ovensa marraskuussa 2020. Ensimmäiset asiakkaaksi pää­tyneet perheet ovat olleet tyytyväisiä uudenlaiseen työskentelyyn. Kiitosta on tullut tuesta, jota perheet ovat pal­velussa saaneet kokemusasiantunti­joilta.

Palvelumalli on kunnillekin uusi, mutta moni sosiaalityöntekijä on otta­nut sen hyvin vastaan. Koko perheen mukaan ottaminen sijoitukseen on iso kulttuurinen muutos, joka vaatii kuntien viranomaisilta aikaa ennen kuin uudenlainen toimintamalli omaksutaan.

Espoon perhe- ja sosiaalipalvelui­den johtaja Mari Ahlström näkee ava­uksen perheiden kokonaisvaltaisesta auttamisesta hyvänä.

– Sijaishuollossa korostuu yhä yksi­lön auttaminen. Lapselle tärkeästä lähipiiristä pitäisi pystyä huolehti­maan sijaishuollon aikana parem­min. Tässä ei olla onnistuttu yhteis­kunnassamme kovin hyvin, sanoo 30 vuotta lastensuojelun lähellä työskennellyt Ahlström.

Lapselle tärkeästä lähipiiristä pitäisi pystyä huolehti­maan sijaishuollon aikana parem­min.

Mari Ahlström, Espoon perhe- ja sosiaalipalveluiden johtaja

Lausteen kehittämä uusi palvelu­malli haastaa perinteistä sijaishuol­toa.

– Sijaishuolto on laissa määritelty velvoittava juttu, ja siihen on tietyt kriteerit. Sijoitus on asiaan vihkiytymättömällekin helppo ymmärtää ja hyväksyä. Se, että sijoittamistilanne ratkaistaan koko perhettä kuntoutta­malla ei vielä ole niin helposti perus­teltavissa taloudellisessa mielessä, Ahlström pohtii.

TYKS:in nuorisopsykiatrian yli­lääkäri ja vastuualuejohtaja Kim Kronström korostaa, että vanhem­mat ja sisarukset ovat tärkeitä nuoren identiteetin kehittymisessä. Vanhem­pien ja nuoren välinen yhteys on tärkeä, vaikka nuoren kanssa olisi vai­keaa.

– Sijaishuollon nuoren perhesi­teiden eteen kannattaa tehdä töitä. Sijoitus päättyy täysi-ikäisyyteen. Jälkihuollosta huolimatta aika monelle käy huonosti silloin, jos suhde per­heeseen on huono.

THL:ssä valtakunnallista sosiaali­palveluiden tilastointia tuottava eri­tyisasiantuntija Martta Forsell on samoilla linjoilla itsenäistymistä edel­tävien vuosien tärkeydestä.

– Jos pystymme auttamaan nuorta 15–18-vuotiaana, edesautamme sitä, että näistä nuorista voi kasvaa turvalli­sia ja hyvinvoivia aikuisia.

Perhe mukaan työskentelyyn

THL:n tilastojen valossa sijoitus­ten kestossa on suurta lapsikohtaista vaihtelua.

– Kun kyseessä on lapsen ensim­mäinen sijoitus, puolet lapsista palaa kotiin. Sijoitus toimii monesti onnistuneena interventiona perheelle, mutta sen pidentyessä todennäköi­syys perheen jälleenyhdistymiselle pienenee, Forssell kertoo.

Huostaanotetut lapset, joilla ensim­mäisiä sijoitusjaksoja on jatkettu uusilla kuukausien jaksoilla, palaavat perheensä luo enää harvoin.

Kronströmin mukaan yksi syy perheiden jälleenyhdistämisten vähäiseen määrään pitkään sijoitettu­jen lasten kohdalla on perheen kanssa työskentelyn unohtaminen. Jos nuori sijoitetaan toiselle puolelle Suomea, yhteistyö perheen kanssa vaikeutuu.

– Sijoitettavan lapsen perhettä tulisi kunnioittaa ja tehdä töitä perheen kanssa koko ajan. Nuori oppii selviytymään laitoksen yhteisössä, mutta voi laitostua ja etääntyä perheestä.

Sijoitettavan lapsen perheen kanssa tulisi tehdä töitä koko ajan.

Kim Kron­ström, Nuorisopsykiatrian ylilääkäri

– Sijoitus on kuitenkin tilapäistä. Siksi nuoren vuorovaikutusta perhee­seen pitäisi kaikin tavoin tukea, Kron­ström jatkaa.

Mari Ahlström näkee, että palvelui­den jatkuvasta kehittämisestä huoli­matta palvelujärjestelmän hitaus ja sirpaleisuus eivät tue perheen koko­naisvaltaista auttamista.

– Palvelut rakentuvat usein yhä niin, että ongelmat nähdään yksittäi­sinä, ja apu eri ongelmiin tulee sirpaleisesti eri paikoista.

Ahlströmin mukaan perheiden jälleenyhdistymistä pitäisi toteuttaa monimuotoisesti.

– Vaikka perhe olisi jakson laitok­sessa, sen pitäisi päästä niin pian kuin mahdollista takaisin kotiin ja saada tukea tavalliseen elinympäristöön. Pitkät ja kalliit koko perheen laitosjak­sotkaan eivät välttämättä tuo tulosta, jos perhettä ei kannatella kotiutuessa.

Ahlström ajattelee, että jälleenyh­distämisessä voisi olla myös eri tasoja. Nuori voi olla vaikkapa osan viikosta sijoitettuna, ja osan kotona.

Sijoituksen päättyessä onnistu­nutta kotiutumista kannattelisi myös se, että perheen kotiin tulisi samoja työntekijöitä kuin sijoitusyksikössä.

– Perheelle olisi eduksi, että heidän kanssaan työskentelisivät samat ihmi­set, jotka tuntisivat perheen hyvin, Kronström muistuttaa.

Vuorotyö ja sijoitus- ja avopalvelui­den jaottelu eri yksiköiksi eivät usein­kaan mahdollista työntekijöiden pysy­vyyttä.

Koko perheen kuntoutuksella ehkäistään nuoren syrjäytymistä

Lasten sijoitukset ja myös koko per­heen kuntouttaminen laitoshoidossa ovat kunnille kalliita erityisesti silloin, kun tavoitteita ei saavuteta.

Asiantuntijakolmikon mukaan kuntien pitäisi pystyä tarkastelemaan eri palveluista syntyviä kustannuksia pitkällä aikavälillä.

Jos perheen kuntouttamisella voi­daan estää nuoren syrjäytyminen, sii­hen panostaminen kannattaa.

Kim Kron­ström, Nuorisopsykiatrian ylilääkäri

Siirtyminen lapsen sijoittamisesta koko perheen kuntouttamiseen vaa­tii aikaa ja muutoksia monella tasolla. Kronströmin mukaan jälleenyhdistä­misen yhtenä esteenä on koko palve­luverkon rakenne. Sijaishuollon palvelut rakentuvat pitkälti sen mukaan, mikä on yksityisille lastensuojeluyri­tyksille kannattavaa. Ne saavat mak­sun sijoitetusta lapsesta vuorokausi­perusteisesti.

– Jos yrityksillä ei ole taloudellisia kannustimia perheen jälleenyhdistä­miseen, eikä sitä saada osaksi liiketoimintamallia, niin jälleenyhdistymi­nen jää toteutumatta.

Kronström sanoo, että lastensuoje­lupalvelut ovat villi kenttä niin palve­luiden hankkijoiden ja kilpailutusten kuin tarjoajien osalta.

– Vaikuttavampia palveluita saa­daksemme kilpailutusten tulisi olla hyvin suunniteltuja eikä niin jäykkiä ja säädeltyjä.

Palveluntarjoajat vastaavat siihen, miten kuntien palveluiden kilpailu­tukset ja hankinnat määritellään.

– Osaaminen ja palveluiden laatu kuntien, säätiöiden ja yksityisten pal­veluntarjoajien välillä vaihtelee. Ja palveluiden laatua ja vaikuttavuutta on vaikea mitata, Ahlström arvioi.

Tarve psykiatriselle avulle

Resurssien riittävyys on ikuinen kon­flikti, kun mietitään vaikeasti oirei­levien, psykiatrista apua tarvitsevien lasten pitkien sijoitusketjujen katkai­semista.

– TYKS:in alueella on jatkuvasti 300–400 nuorta sijoitettuna, ja heistä tosi monella on vakavia mielenterveys- ja käytösongelmia. Kun nuori­sopsykiatrialla on vain kymmenen osastopaikkaa, niin saamme hyvin usein kritiikkiä liian lyhyistä osasto­jaksoista, Kronström avaa Turun alu­een tilannetta.

Vaikeasti oireilevien nuorten ja heidän perheidensä auttamiseen liit­tyy läheisesti myös keskustelu palveluiden jakolinjojen oikeellisuudesta: mitkä häiriöt tai tilanteet hoidetaan milläkin puolella?

– Lastensuojelu ei voi ratkaista kaikkia lapsen ongelmia. Tietynlai­set asiat kuuluvat terveyspalveluille. Näiden molempien palveluiden pitää toimia, ja niissä pitää olla seurattava ketju. Palveluiden ostajana arvostan myös sitä, että eri palveluiden raha­virrat pystytään selvästi erottelemaan, Mari Ahlström sanoo.

Rajanveto terveydenhuollon ja sosi­aalipalveluiden välillä on toisinaan vaikeaa. Kronström näkee, että lastensuojelun yksiköiden henkilökun­nalta pitää edellyttää myös hoidollista osaamista.

– Sijoitetun nuoren kuntoutuksen kannalta on olennaista, että heidän kanssaan päivittäin työskentelevillä ohjaajilla on psykologisia, terapeutti­sia menetelmiä erilaisiin tilanteisiin. Ja tämä puoli on onneksi monessa yksikössä, kuten Lausteella otettu huomioon, Kronström sanoo.

Perhe lastensuojelun hyödyntämätön voimavara

Asiantuntijat ovat kaikki samaa mieltä siitä, pahoinvoinnin ja siten myös sijoitusten määrää ja pitkitty­mistä pitäisi pystyä vähentämään yhä enemmän ennaltaehkäisevällä työllä esimerkiksi kouluissa ja neuvoloissa.

– Rahaa pitää riittää kaikille tasoille. Kevyemmillä perustason palveluilla voimme vaikuttaa niihin kustannuk­siin, jotka tulevat 10 vuoden päästä esimerkiksi kalliina sijoituksina, Martta Forsell korostaa.

– Sijoitusuhan alla oleville perheille pitäisi löytyä intensiivisiä kotiin vietä­viä avopalveluita. Yksi haaste on tun­nistaa ja saada nämä perheet ennalta­ehkäisevien palveluiden piiriin, Kim Kronström sanoo.

Hän uskoo, ettei rahaakaan välttä­mättä tarvittaisi koko ajan enemmän, jos lastensuojelun kentällä tapahtuisi kulttuurinen muutos suhtautumi­sessa perheen osuuteen kuntoutuk­sessa.

– Lähtökohtaisesti vanhemmat haluavat auttaa lapsiaan, vaikka kaikki eivät olisi siihen niin kykeneväisiä. Kun vanhemmat otetaan paremmin mukaan kuntoutukseen, hekin – jotka kokevat, että heiltä on viety lapsi vää­ryydellä – näyttävät paremman puo­len itsestään, Kronström sanoo.

Mari Ahlström on samoilla linjoilla.

– Perhe on vielä osin hyödyntämä­tön voimavara. Meidän pitää kääntää omia aivojamme toiseen asentoon eri palvelutasoilla. Perhe ei ole “viholli­nen”, vaan yksi tärkeä osa lapsen aut­tamisessa.