Viime aikoina olen pohtinut, miksi lastensuojelun asiakkuus koetaan häpeänä? Miksi edelleen puhutaan asiakkaaksi joutumisesta eikä pääsemisestä?

Ajatuksiani pyöriteltyäni tulin tulokseen, että yksi iso syy lienee suorituskeskeisyys. Meidät opetetaan suorittamaan asioita. Suorittamaan peruskoulu, mielellään hyvin arvosanoin. Pitää tietää, mikä haluat olla isona, tiettyyn ikään mennessä pitäisi olla saavuttanut tiettyjä asioita.

Lähes kaikkeen löytyy opas: Näin korjaat autosi, näin kasvatat lapsesi, näin hoidat puutarhaasi, näin laihdutat, näin hoidat mielenterveyttäsi. Ja kun syystä taikka toisesta, elämä ei menekään kuten kirjoissa neuvottiin ja mukaan astuu lastensuojelun asiakkuus, koemme epäonnistuneemme. Elämä ei kuitenkaan ole matemaattinen kaava, jolla on yksi oikea tulos laskutavasta riippumatta. Eikä elämässä järjestetä loppukokeita.

Vanhemmuudesta on tehty kilpailua ja sosiaalisen median aikakautena on kovin helppoa vertailla omaa elämäänsä toisiin, mahdollisesti täysin tuntemattomiin ihmisiin, jotka jakavat pieniä pätkiä elämästään somessa. Lastensuojelun asiakkuus ei kuitenkaan ole otsaan leimattu polttomerkki, vaikka se siltä saattaa toisinaan tuntua.

Mitä jos se äiti, jota seuraat Instagramissa ja jolla tuntuu olevan niin hyvin käyttäytyvät lapset ja aina siisti koti, onkin lastensuojelun asiakas? Jos tietäisit tämän, ajattelisitko hänen epäonnistuneen vanhemmuuden tehtävässään? Miksi ajattelet itsestäsi niin?

Aina myöskään asiakkuus ei ole vanhemmasta johtuvaa. Jos lapsi kaatuu pyörällä ja murtaa kätensä, hänet viedään lääkäriin ja käsi kipsataan. Jos lapsella on nepsyhaasteita tai mielenterveysongelmia, niihin haetaan apua lastensuojelusta ja muilta ammattilaisilta. Miksi jälkimmäinen koetaan särönä suorituksessa, epäonnistumisena ja huonona vanhemmuutena, vaikka kukaan ei jakele meille pisteitä elämän osa-alueilla.

Suorituskeskeisyys liittyy lähes jokaiseen elämän osa-alueeseen ja kilpailemme keskenämme kuka suorittaa tätä elämää parhaiten. Kuka pääsee pisimmälle ilman ainuttakaan burnoutia ja kenellä niitä on ollut jo viisi. Kuka pääsee lääkärille ja kuka joutuu lastensuojelun asiakkaaksi. Miksi toinen apu on pääsemistä ja toinen joutumista?

Olemme pienin askelin päässeet kohti sitä tavoitetta, jossa lastensuojelua ei koettaisi enää stigmana. Vielä kuitenkin on työnsarkaa jäljellä rutkasti – sekä lastensuojelun yleisessä maineessa, että meidän omissa asenteissamme. Jälkimmäisessä korjattavaa olisi ehkä enemmän. Vain sitä korjaamalla muuttuisi myös maine. Eihän asioiden korjaaminen suinkaan ole särö suorituksessa? Se on kasvun paikka, eikä kasvu ole koskaan epäonnistumista.

Kokemuskumppani Hantta