Kun 40-vuotiaan Helin 13-vuotias poika sijoitettiin kiireellisesti lastenkotiin, takana oli väkivaltaista perhearkea, pojan rikoskierre ja äidin sairastuminen. Lauste oli heille ainoa mahdollisuus päästä takaisin saman katon alle.

Elin aikaisemmin eteläeurooppalaisen miehen kanssa. Hän oli erittäin väkivaltainen, ja poikani on joutunut näkemään sen pienestä saakka. Lapseni alkoi oireilla heti päiväkodista ja esikoulusta lähtien. Pojan levoton ja aggressiivinen käytös herätti huolta.
Siitä lähti ensimmäinen tapaamisemme kasvatus- ja perheneuvolassa, missä kävimme vuosikaudet. Neuvolassa pojalle tehtiin kouluvalmiustutkimukset, ja hän aloitti koulunsa vuoden tavallista myöhemmin. Hänelle tehtiin myös ADHD-tutkimukset, joiden myötä hän siirtyi lastenpsykiatrian piiriin.
Sen jälkeen kun erosimme isän kanssa, poika on tavannut häntä epäsäännöllisesti. Kaksi vuotta sitten kesällä hän oli isänsä luona lomamatkalla tämän kotimaassa. Loma ei mennyt niin kuin piti. Isä jäi omalle lapselleen kiinni huumeiden käyttämisestä, eikä hän lopulta suostunut palauttamaan poikaani kotiin.
Avuksi hälytettiin kummankin maan poliisi, suurlähetystö ja Punainen ristikin – kaikki mahdolliset tahot, jotka voivat tulla mieleen. Pari viikkoa olivat täyttä helvettiä, ja poika muistelee matkaa edelleen elämänsä kauheimpana kokemuksena. Viimein isä suostui palauttamaan pojan Suomeen.

Kamalin vuosi

Kesän jälkeen poikani vaihtoi koulua neljän samassa koulussa vietetyn vuoden jälkeen. Se oli 11-vuotiaalle iso juttu. Hänen ongelmiensa takia katsottiin kuitenkin paremmaksi, että hän siirtyisi pienryhmään.
Syksyllä pojan pää oli aivan sekaisin lomamatkan jäljiltä, ja siitä alkoi toivottomalta tuntunut työ saada lapsi rauhoittumaan ja jaloilleen. Olimme kuolemanväsyneitä molemmat. Vaihdoin työpaikkaa, ja samoihin aikoihin minulta löydettiin kasvain. Jouduin leikkaukseen, jossa poistettiin kasvaimen lisäksi munasarjat. Hormonaaliset muutokset vaikuttivat persoonallisuuteeni, ja voimani hävisivät kokonaan.

Lapseni mielestä en ollut enää sama äiti. Se mahtoi tuntua pelottavalta ja turvattomalta ajankohtana, jolloin hän olisi todella tarvinnut turvallisen äidin syliä ja tukea. Osaltaan hän käytti hyväkseen olosuhteita ja osaltaan oli niistä hirveän peloissaan.
Siitä lähti käyntiin perheemme kamalin vuosi. Minulla ei ollut voimia rajoittaa lapseni käyttäytymistä, ja hänellä alkoi vuoden mittainen rikoskierre. Hän vietti aikaansa poikajoukon kanssa, joka varasteli tavarataloista ja lintsasi koulusta.
Poika oli aggressiivinen myös kotona, rikkoi paikkoja ja heitteli tavaroita. Koko vuosi kului lastensuojeluviranomaisille soittelemisen, heidän tapaamisensa ja poliisilaitoksella juoksemisen välillä.

Kiireellinen sijoitus

Eräänä kevätyönä poikani ei tullut ollenkaan kotiin. Soitin sosiaalipäivystykseen saadakseni apua hänen löytämiseensä, mutta turhaan. Sen sijaan tehtiin päätös lapsen kiireellisestä sijoittamisesta. Löysin poikani ilman ulkopuolista apua, mutta sosiaalipäivystäjät tulivat kotiimme ja veivät lapseni saman tien lastenkotiin.
Poikani oli siellä kaksi kuukautta. Sinä aikana olin yhteydessä lastensuojeluviranomaiseemme, ja yritin ottaa selvää, olisiko mitään mahdollisuutta saada perhettämme saman katon alle.
Mielestäni lapsen erottaminen äidistä noin oli todella raakaa eikä lapsenkaan edun mukaista. Sen olisi voinut tehdä ja olisi mielestäni pitänyt tehdä toisin, varsinkin perheemme senhetkisen elämäntilanteen huomioon ottaen.
Pähkäilimme asiaa edestakaisin, ja olin valmis ihan mihin tahansa ratkaisuun – vaikka laitokseen, että pääsisin asumaan lapseni kanssa yhdessä. Lausteen nimi oli mainittu keskusteluissa aikaisemminkin, ja yhtenä päivänä sain puhelun, että Lausteelta oli vapautunut paikka perheellemme. Vastasin välittömästi kyllä.

Outo arki

Lausteella asuminen oli alkuun outoa. En tiennyt yhtään, mitä odottaa. Pääasia kuitenkin oli, että sain lapseni takaisin. Ympäristöllä, työntekijöillä tai millään ei ollut siinä vaiheessa mitään merkitystä minulle.
Pikku hiljaa tutustuimme kolmeen naiseen, jotka työskentelivät kanssamme – traumaterapeuttiin ja kahteen perhetyöntekijään. Saimme olla poikani kanssa paljon rauhassa kahdestaan, kun totuttauduimme uuteen paikkaan. Saatoimme joskus lähteä yhdessä kävelylle keskellä yötä, kun tuntui ettei happi riitä sisällä.

Saimme viimein nimen asioille, jotka vaivasivat.

Työntekijät keskustelivat kanssamme yhdessä ja erikseen ja olivat arjessamme mukana. Joskus vietimme heidän kanssaan koko päivän, joskus vain muutaman tunnin. Saatoimme käydä ostoksilla tai harrastamassa, ihan mitä kuhunkin päivään kuului.
Poikani vaihtoi samalla Lausteen Satulavuoren kouluun. Sen jälkeen hänen suhtautumisensa koulunkäyntiin on muuttunut kokonaan.
Yhdeksän Lausteella vietetyn kuukauden aikana työ oli todella tiivistä. Tapasin omaa terapeuttiani vähintään kaksi kertaa viikossa. Yksi työkaluista oli perheinterventio, jossa käytiin läpi raskaitakin asioita, mutta lopputulos oli sen arvoinen.
Minun ja poikani välistä vuorovaikutusta myös videoitiin. En pidä siitä, että minua kuvataan, mutta meidän keskustelujamme oli jopa mukavaa katsoa jälkeenpäin.

Pitkä matka

Sekä perheneuvolassa että lastenpsykiatrialla asioita oli käsitelty lapsen kanssa, mutta asiat junnasivat paikallaan. Lausteella viisastuimme lyhyessä ajassa aivan huimasti. Saimme viimein nimen asioille, jotka vaivasivat meitä. Vihdoinkin ympärillämme oli ihmisiä, joilla oli todellinen halu auttaa. Siinä he myös onnistuivat.
Nyt olemme muuttaneet jo omaan asuntoon. Yhdeksän Lausteella vietetyn kuukauden jälkeen se oli yllättävän suuri muutos. Olimme tottuneet siihen, että jääkaapin ovessa on lukujärjestys, jonka mukaan eletään. Pudotus oman kodin arkeen oli iso, ja olin aivan pyörällä päästäni.
Olemme kulkeneet uskomattoman pitkän matkan niistä lähtökohdista, joissa olimme ennen Lausteelle tulemista. Poikani on kolmetoista, ja hän on aina aikaisemmin nukkunut minun vieressäni. Vasta nyt hän uskaltaa nukkua yksin. Poikani onkin todennut, että hän on syntynyt vasta Lausteella.

On suurta, että voimme vaan olla kotona yhdessä.

Meille on suurta, että voimme vaan olla kotona yhdessä. Ennen muistutimme toisiamme aina väkivaltaisesta menneisyydestä ja taannuimme yhdessä samaan tilaan. Oli vaikeaa olla saman katon alla.
Poikani aloittaa syksyllä musiikkiterapian. Minä käyn aikuispsykiatrian osastolla, missä minulle tehdään terapia-arvio. Lisäksi käymme yhdessä ratsastusterapiassa Lausteella. Se on mukavaa yhteistä tekemistä.
Olen pelännyt aikaisemmin hevosia enkä ole edes uskaltanut koskettaa niitä. Olen kuitenkin unelmoinut pelkoni voittamisesta. Siellä hevosen selässä keikun nyt. Lapsena jo haaveilin siitä, kuinka menisin täyttä laukkaa, tukka hulmuten.

Helin nimi on muutettu.